Ehkä se on vaan kohtalon ivaa, huonoa tuuria tai oma moka, että juuri, kun antaa luvan tunteille roihuta täydellä liekillä, niin sydän palaakin karrelle.

Liian monta turhaa toivetta, haavetta, unelmaa. Ja nyt pitäisi sitten palata maan pinnalle. Muistaa, ettei lentäminen aina kuitenkaan kannata. Voi pudota ja satuttaa itsensä. No tiesinhän minä, että niin voi käydä. Eikä tässä nyt ihan siipi maassa vielä olla, mutta ehkä kylmää vettä niskaan saaneita kuitenkin. Sydän ja minä.

Ja ehkä kyyneleet silmissä kertoo sen, että olen ollut avoin, luottanut, toivonut. Pettynyt ehkä hieman tällä hetkellä. Mutta muistutus itselle, tunteminen on tärkeää. En halua olla se kova ja kylmä kuori, johon ei mikään pääse läpi eikä mikään satuta. Vielä joskus löytyy se onni, jonka oon ansainnut ja jossa kaikki haaveet toteutuu. Koetetaan jatkaa ja jaksaa eteenpäin, vaikka välillä kirpoo ja vihloo.