Johanna Kurkela - Ehkä ensi elämässä

Ehkä ensi elämässä
kaksin olemme taas tässä
aivan hiljaa, juuri näin
lähekkäin
Ehkä ensi elämässä
hetkessä niin kiitävässä
voimme olla jälleen näin
sylikkäin

Älä piittaa kyyneleistä
ole kuin et huomaiskaan
en vain vielä pysty meistä
ihan täysin luopumaan
sinä pysyt mielessäni
vaikka nyt sä lähdet pois
ehkä joskus kaikki toisin olla vois

Johanna Kurkelan laulun kaksi viimeistä säkeistöä ovat soineet päässä viime päivät. Ikävä ja haikeus kulminoituvat noihin sanoihin, säkeisiin. Tiedän, että laulu kertoo naisen ja miehen välisestä rakkaudesta, mutta itselleni sillä on toinen merkitys.

Hieman surullisten tunteiden lisäksi tuo kappale virittää toivon kipinää sydämeeni - ehkä ensi elämässä. Vahva usko ja tunne siitä onkin, että silloin olemme taas yhdessä muutenkin kuin muistoissa ja sydämessä. Fyysinen ikävä kai onkin suurin, kaipaus ja ajatus mitä jos?

Onneksi tiedän paikan, jossa saan olla sinua lähellä. Tuntea, kuinka kosketat mun sisintä, liikutat mua. Olet se pieni liekki pimeässä, joka ei sammu. Ei vaikka tuuli puhaltaa ja hengitys jäätyy pimeässä, pakkasessa. Siellä mä aina muistan sinut, meidän yhteiset hetket, sen mitä lopulta kaiken tuskan jälkeen opetit, näytit ja sait näkemään, ymmärtämään. Autoit jatkamaan, tulit osaksi elämää. En mä halua unohtaa, haluan muistaa ja olla varma siitä, ettei tuska ollut turhaa.