Oon niin onnellinen! Ylpeä itsestäni! Naamasta näkyy kilometrien päähän, että Onnea on pitkään kaivattu kosketus, se, mihin ei melkein enää uskonut :)

Olen miettinyt, mikä tän blogin tarkoitus on. Ajattelen, että tää on mun hyvinvointia varten. Että voin kirjata tänne tunnelmia, fiiliksiä, tallentaa hetkiä, mielialoja. Aluksihan kirjoitin syömisiäni, kun koetin niitä seurailla. Se projekti on valitettavasti tauolla.

Ehkä mun pitäisi opetella ensin pitämään itsestäni, että voisin alkaa saavuttamaan niitä haaveita, mitä mulla on. Että uskoisin olevani niiden arvoinen. Sillä aina en usko. Harvoin nykyään. Syyllistän ja ajattelen, etten ole mitään hyvää ansainnut. Surullista. Sillä kuka mua rakastaa, jos en edes minä itte?

Siitä on ihan liian pitkä aika, kun oon sanonut itselleni, että oon hyvä, kaunis, kelpaan tälläisenä kuin oon. Siitä on liian pitkä aika, kun joku toinen on sanonut mulle, että ei mun tarvii olla muuta kuin mä. Ja että mä vielä uskoisin sen.

Miten pitkään voi elää ilman Tärkeää Kosketusta? Sellaista, johon haluaa vastata, ja jonka uskoo ansaitsevansa? Sellaista, jossa aika ja paikka unohtuu ja on vain tunne, onnellisuus? Hengissä pysyy, mutta onko se elämistä?

Aloittelen taas näitä, ei kyllä osunut kaikkein fiksuin aamupala, mutta kun ei oo oikein nälkä. Ihana auringonpaiste, kävelylle tästä :)

Kun olet mielessä, ja mä muistan sinut.

Ensimmäisen kerran kävin viemässä kynttilän ja kirjoittamani viestin muistosi kohdalle toisen kanssa. En ollut yksin. Olin vähän hämmentynyt, en osannut rauhoittua. Mutta se merkitsi niin paljon, se oli jaettu hetki. Sytytettiin yhdessä kynttilä. Sen jälkeen oltiin pitkään hiljaa, ja kummallakin ajatus: "Kaikki voisi olla niin toisin." Se puettiin sanoiksi vasta takaisin kävellessä. Muut ajatukset ehkä ovatkin sitten erilaisia. Toinen tuntee kaipausta, toinen ehkä helpotusta, en tiedä. Olen silti onnellinen, että muisto sinusta säilyy, jopa muuallakin kuin minun sydämessäni.

Silti, on ikävä. Kaipaan sinua. Olet rakas.

Pitääkö kuvat tallentaa johonkin muualle kuin kuvagalleriaan?

Jep, vaatii hieman harjoitusta tuo kuvien kanssa taiteilu.. Monessakin kohtaa.

Kevääseen kuuluvaa, kevätmasennus. Mutta kun mä pidän keväästä, rakastan valoa, kevään tuoksua, heräävää luontoa, ääniä, joita ei ole koko pitkän talven aikana kuullut..

Ja siltikin: väsyttää luvattoman paljon, päätä särkee, on voimaton olo.

Luulin, että mulla on jokin fyysinen sairaus, kun ollut omituisia oireita koko kevään. Janontunnetta, väsyä, pääkipuja, hikoilua, oksetusta. Mitään ei ole ainakaan vielä selvinnyt ja nyt on väläytelty mahdollisuutta, että kaikki johtuisi stressistä.

Onhan tässä toki tiukka kevät opintojen osalta takana, nyt alkoi harjoittelu, jossa on omat haasteensa. Omaa terveyttä tietty oon miettiny, mutta myös perheenjäsenten. Oon huolissani äidistä, veljestä. Lisäksi rahatilanne on ollut järkyttävän huono, oon joutunu kituuttamaan melkoisella säästöbudjetilla jo useamman kuukauden. Orastava ihastumisen tunne sai kylmää vettä niskaan, ei siitä mitään tullut.

Eli onhan siinä jo muutama syy stressaantuakin, isompia ja pienempiä, vaan mitä ne sitten yhdessä tarkoittaakaan? Voiko kroppa oireilla, jos pää ei tajua hidastaa vauhtia, keskittyä olennaiseen? Vissiin voi.

Mutta miksi mä en sitä ite ole tajunnut? Kuvittelenko olevani jaksavampi, vahvempi, parempi, kuin olenkaan? Uskottelenko itselleni, että "eihän tässä mitään" - kun pahemmistakin on selvitty? Tuntuu, ettei oo oikeutta hajota joka käänteessä ja joka asiaan. Etenkin kun niitä asioita tuppaa tulemaan säännöllisin väliajoin. Oonhan mä noita kaikkia asioita ajatellut, mutta en ole vellonut niissä, märehtinyt, murehtinut, itkenyt, antanut tunteen viedä, heittäytynyt niihin. Olisiko pitänyt? Onko vahvuus sitä, että antaa sen pahan olon tunteen ja avuttomuuden tulla, vai sitä, että kieltää heikkouden, "kyl mä selviin, pärjään, jaksan ja osaan"? Niii-in..

Olen nyt koettanut sitten jotain tehdä tälle mahdolliselle stressille. Jospa ne oireet helpottaisi:

*Jättänyt työt lähes kokonaan, jos kerran ei oo rahaa muutenkaan tarpeeksi, niin on edes vapaa-aikaa.

*Ulkoillut, nauttinut luonnosta. Merenranta rocks! Yritän opetella kuvaamaan, jos tännekin sais kuvia.

*Nukkunut.

*Syönyt itetehtyä ruokaa. Se tekeminenki on mukavaa.

*Puhunut. Sanonut, jos tuntuu pahalta. Paljon on vielä sanomatta, tosin..

*Oon viettänyt koti-iltoja kissojen kanssa, ottanut läheisyydestä ja kehräyksistä kaiken irti. (Muunlaistakin läheisyyttä kaivataan, toim. huom.)

*Oon irrotellut, ollut viihteellä. Laulanut melkein karaokea!

*Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, oon menossa lääkärille ja jatkolabroihin. Sopinut myös, että jos tarvii, meen keskustelee psyk.sh:n kanssa.

Näillä mennään..

Tällä viikolla pyöräilin kouluun yhtenä päivänä, melko suoritus tälläiseltä pullerolta. 20km yhteensä, vähä peppua jumitti parin päivän päästä siitä. Mutta sulais toi takatalvi, niin siinä olis sellainen laji jota vois jatkaa. Ja uintia, jos ensi viikolla sitä vaikka? Painon putoamisesta en tiedä, en oo mittaillu, mutta ihan oman hyvän olon takia ja pään tasapainon vuoksi.

Syömisiä olisi kyllä syytä vahtia, ollu nyt pari vkoa sellainen kova janontunne lähes jatkuvasti.. Miettiny että johtuisko sokereista, mulla kyllä olisi kaikki edellytykset saada diabetes, on ylipainoa ja sukurasitetta. Verikokeeseen pitäis kai uskaltautua.

Ehkä se tästä pikkuhiljaa, ihme että noinkin paljon saanu vahdattua ja liikuttua. On meinaan tosi nihkeän tuntuinen vaihe elämässä, paskaa taas vähä joka suunnalta ja moni asia vaan nyrsii järkyttävän paljon. Yleensä silloin vaan jää kaikki omaan hyvinvointiin liittyvä.